Laitetaan nyt vähän tekstiä minun Harmaaniitty-historiikista, koska löytyy varmasti sellaisia lukijoita, jotka eivät ole sitä nähneet. Eli lyhyt pätkä: "Kauklahti, minun näkökulmastani":
Ensimmäinen kosketus "suureen maailmaan" saatiin Kauklahden kautta. Kävin siellä koulua ja myöhemmin Kauniaisissa, jonne mentiin junalla Kauklahden asemalta. Kesäisin käytiin urheilemassa Mankin kentällä ja talvisin luisteltiin ensin ns. "Lerpottenin" jäällä ja myöhemmin Kungsgårdsskolanin viereisellä luistinradalla. Tämä "Lerpotten" jäi sitten Kauklahdenväylän alle. Se oli syntynyt, kun tiilitehtaalle otettiin savea ja iso monttu sai täyttyä vedellä. Sanottiin, että se oli monta metriä syvä ja siinä oli jopa muutama pieni saari. Onneksi jää kesti, eikä mitään pahempaa tapahtunut.
Kuten kerrottua Kauklahdessa oli ollut teollisuutta jo kauan. Oli lasitehdas, tiilitehdas, Suomen Sinkkivalko, korkkitehdas, Onsa Nordsjö ja sotien aikaan Sytytin ja Kapselo olivat toimineet Kauklahdessa. Näiden lisäksi oli muutama pienempi toiminimi. Tärkein tuotantolaitos oli kuitenkin Slev, joka rakensi 1950-luvun loppupuolella tehtaan paikalle, missä tiilitehdas oli sijainnut. Myöhemmin tälle paikalle tuli Eurocell. Nyt tänä päivänä siinä toimii Lumene.
Slev (Sähkölämpö-Elektrovärme) valmisti mm. sähköliesiä ja keittolevyjä. Meidänkin perhe osti sieltä sähkölieden. Saarisen pariskunta, joka asui vuokralla Holgerin talossa, kävi siellä töissä. Rouva Saarinen kävi opastamassa äitiäni lieden käytössä. Hän kertoi, että Skopjen maanjäristys silloisessa Jugoslaviassa heinäkuun 26. päivänä vuonna 1963 oli antanut paljon töitä Sleville. Työntekijät saivat tehdä niin paljon ylitöitä kuin jaksoivat, koska kaupunki yritettiin rakentaa uudelleen mahdollisimman nopeasti. Slevin sähköliedet tulivat uusiin asuntoihin. Kenties vieläkin löytyy nykyisestä Makedoniasta Kauklahdessa valmistettuja sähköliesiä.
Pitkäaikainen ja vieläkin kasvava yritys saatiin Kauklahteen, kun Kuusakoski tuli lasitehtaan tilalle. Metallin kierrätys oli, ja on edelleenkin, tulevaisuuden ala. Ensimmäisiä isoja romuja, jotka tuotiin sulatettavaksi, oli Koivulahden DC-3 onnettomuuskone vuonna 1961. Pikkupojat kävivät noukkimassa hylystä pieniä osia muistoksi. He saivat haukkuja kotona, koska epäiltiin, että koneen jokainen pieni palanen tuo onnettomuutta.
Kun kerron Slevistä en voi sivuuttaa yhtä tapausta, joka järkytti meitä. Slevillä oli töissä nuori sisaruspari, joka asui vuokralla Tillinmäessä. Joka aamu tytöt kulkivat meidän ohitse Kauklahteen. He tervehtivät meitä aina iloisesti. Järkytys oli suuri, kun saimme tietää, että oli tapahtunut traaginen onnettomuus, jossa toinen tytöistä kuoli ja toinen loukkaantui vakavasti. Tytöt olivat töiden jälkeen odottamassa bussia pysäkillä, korkkitehtaan vieressä vastapäätä Nordströmin kauppaa, kun ohi ajanut kuorma-auto syöksyi pysäkillä seisovaan väkijoukkoon ja seurauksena oli yksi kuollut ja useita loukkaantuneita. Äitini totesi, ettei voi koskaan tietää, mikä päivä on viimeinen.
Tämä "luistinrata Lerpotten" sijaitsi nykyisen Rauhanyhdistyksen talosta noin 200 metriä kaakkoon. Sen vieressä on nykyään romuvarasto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti